Seuraavan tekstin kirjoitin koulussa välitunnilla kännykkään, eilen.

"Mikä mua vaivaa? Miks mä en osaa päästää irti... Siitä tavasta?
Koko ajan mä ajattelen että kunhan mä vaan pääsen tästä kotiin
niin mä otan neulan käteen ja teen uuden viillon..
Pitäisikö unohtaa neulat ja kokeilla vaikka keittiöveistä?
Miksi mä teen itselleni näin? Mikä mua vaivaa? Miksi mä en osaa päästää irti tosta tavasta! Mä en ole edes viiltänyt pitkään aikaa niin miksi mun pitäis aloittaa se uudestaan?
Mä en ymmärrä itteeni! Heti kun mä vaan nään neulan niin mä.. Tekis mieli taas tehä itelleen jotain, ja se pelottaa mua itteenikin ihan helvetisti.
Mitä jos mä teen sen uudestaan?
Mun kaveri sanoi kerran että jos mä teen niin vielä kerran niin se kertoo jollekin.. Vaikka mun vanhemmille. Se ei siis koskaan saa tietää siitä. Mä en todellakaan halua että muut saa tietää tästä mun typerästä 'harrastuksesta'.. Mut varmaan heitettäis jonnekin puhumaan aina säännöllisesti.
Mä inhoan itteeni.."

Mut nyt on taas asiat ihan hyvin.
Itseasiassa.. Must tuntuu että mun elämällä alkaa taas olla jonkinlainen päämäärä.
Jepjep.. Okei mä kerron koko tarinan alusta loppuun. :P

Joskus kauankauan aikaa sitten, silloin kun olin seitsemän vuotta vanha ja just alottamassa koulun. Meiän naapuriin muutti uusia ihmisiä.
Niiden ihmisten joukossa on kolme merkittävää henkilöä mun elämässä, kaksi vähän mua nuorempaa tyttöä joiden kanssa mä ystävystyin, ja se tärkein.. Niiden isoveli, joka on mua kolme vuotta vanhempi.
Mä huomasin sen heti.. silla oli jo silloin kunnolla treenattu vartalo, ihana hymy ja ne silmät jotka sulatti sekunnin murto-osassa mun sydämen. Mä ihastuin. Mut sitä mä en koskaan edes aatellut että se ihastus kestäisi kahdeksaa vuotta!

Olin suunnilleen kymmenen vuotta kun tapahtu jotain todella merkittävää. Niiden mun parin kaverin isoveli (kolmetoista vuotta vanha silloin) oli eronnut silloisesta tyttöystävästään. Olin riemuissani, mutta typerä silti. Niiden mun parin kaverin avustuksella me laadittiin sille kirje jossa mä tunnustin että olin ollut jo pitkään siihen ihastunut.
Silloin oli kesä. Me sovittiin niiden mun kavereiden kanssa että tulisin niille yöksi silloin, kuulemma näiden isovelikin olisi silloin kotona.
Niimpä me päädyttiin laittamaan meille siskonpetiä niiden vintille.
Oltiin jo yökkäreissä ja kaikkea kun mun kavereiden isoveli tuli paikalle ja sanoi haluavansa nukkua meidän kanssa. Se sitten tietysti änkeytyi mun viereen nukkumaan ja...
Jossain vaiheessa sitä ihanaa yötä.. Se kuiskas mun korvaa jotain sentapaista ku "Voin opettaa sua suutelemaan jos haluut.." (tiedän, tosi kaunopuheista mut mitä voi odottaa kolmetoista vuotiaalta pojalta?)
Tottakai mä sille sitten annoin luvan ja niin mä sain mun ensisuudelmani..
Me suudeltiin pitkään..

Tuon enempää en siitä muista mutta jatkan muistelmia.

Me kasvettiin ja kasvettiin.. Kunnes pian niiden mun kahden kaverin seura alkoi jotenki ärsyttää mua ja lopulta me kasvettiin vaan erilleen.
Vanhempi niistä kahesta muutti joskus pari vuotta sitten tänne pysyvästi kun taas se nuorempi jäi äitinsä luokse asumaan muualle. (Vanhemmat oli eronnu joskus kauan aikaa sitten).

(Mä tapasin joskus seiskan aikana mun nykyisen parhaankaverin.
Meiät värvättiin köksäntunnilla pareiksi ku ei ollu muitakaan. Jossain vaiheessa me huomattiin että meitä naurattaa samanlaiset asiat ja siitä se kai sitten lähti.. tutustuttiin vähän paremmin ja lopulta me liikuttiinkin jo kahestaan koulun käytävillä. Me alettiin tehdä pientä ulkoista muodonmuutosta. Vaatteista tuli mustia, hiukset värjättiin ja leikattiin räväkämmin. Oltiin jonkunlaisia ernuja/emoja/jiiruja. Jotain tollasta.
(Nykyään ollaan vielä enemmän, mun parhaankaverin ansiosta mä tutustuin J-Rockiin. <3))

Siis.. mun naapurissa asusteleva "kaverini" alkoi jäljitellä samanlaista tyyliä kuin mulla ja mun parhaallakaverilla. (Se ei aluksi ollut saanut kavereita tosta meidän koulusta ja yritti ryöstää multa mun parhaimmankaverin mut eipäs onnistunut!) Lopulta se luovutti ja yhtäkkiä vaihtoi rajusti tyyliä wannabesta pissikseen. Kuvottavaa.
Noh.. En välitä siitä.
Nykyään me (siis minä ja nämä kaksi minua nuorempaa siskosta) ei kai enää ees olla kavereita, se on mulle vähän epäselvää.

Kului hetken kunnes kuulin että näiden isoveli oli lähdössä Japaniin vaihto-oppilaaksi. Olin surullinen vaikken sitä muille näyttänytkään.
Puolivuotta elin ilman entisten kavereideni isovelveä.. ilman sitä hymyä.
Maailma alkoi käydä pimeäksi, huomasin sen.
Sitten sain kuulla että hän oli tullut takaisin etuajassa, sinä iltana itkin ilosta. Oli ollut ikävä.
Yhtäkkiä en enää tavannut häntä niin usein ja tunteet unohtuivat.
Maailmassa ei ollut enää mitään minkä vuoksi elää, paitsi parhaanystäväni silloiset sanomiset että jos minä kuolen - hän kuolisi myös. Aloitin viiltelyn. Haudoin itsemurhaa.

Meni pitkään yli talven ja aina tähän kevääseen saakka kunnes tapasin hänet (kahden entisen kaverini isoveljen) jälleen, ihmettelin miten se ees tunnisti mua (viime tapaamisesta oli kauan ja olin taatusti muuttunut paljon siinä ajassa).
Olin kävelemässä kuraista tietä pitkin parastakaveriani vastaan (oli tarkoitus käydä kävelyllä) kunnes punanen auto pysähty mun viereen ja ikkuna aukes.. se oli HÄN!
Se hymyili mulle niin lämpimästi.. se kysy multa "Mihin oot menossa? Haluutko kyydin, voin kyl viedä sut.."
Silloin vanhat tunteet palas takasin ja olin enemmän ku hämmentynyt.
Vastasin jotain epämäärästä että "Ei tarvii.. Kiitos. Mä kävelen"
Ja siinä sitten sanottiin moikat ja erottiin taas. Mä jäin kävelemään tietä pitkin ton tunteen kanssa että elämä oli tekemässä täys käännöstä.
Mä ihastuin taas.

Nyt tosta on menny jo pari viikkoo enkä tajuu mihin se on oikeen taas kadonnu! Sitä ei näy ees koulussa. ;______; Enää en halua hukata tota tunnetta.
Pari kertaa oon taas melkein erehtynyt tarttumaan hakaneulaan tai johonkin terävämpään mut oon pysyny erossa.
Mun elämäni valo on PALANNUT! Kunhan se vaan näkyis muulloinkin ku sillon ku se tarjoo kyytiä.. -____-

Mä oon tullut nyt siihen tulokseen että mun pitää ruveta ajatelemaan OIKEETAKIN elämää. Ku mä oon nyt jonkun aikaa eläny sellasessa kuvitelmassa että menisin naimisiin yhen J-Rock bändin kitaristin kanssa. Hei kukkuu? Miten mahdollista se nyt sitten mukamas olis? Järki käteen nyt. Mulla on taas aito tunne jotain läheisempää ihmistä kohtaan.
Pitää ruveta ajattelemaan omaa elämäänsä. Ei voi vaan aina elää keskellä pilvilinnaa J-rockari vieressä.

Se siitä.

Nyt mua vaan mietityttää tää mun kahdeksan vuotta kestänyt ihastuminen.. Koska se on kestänyt jo noin pitkään onko se enää pelkkää ihastuneisuutta? Jos mä oonki nyt AIDOSTI rakastunut?
Onko mahdollista että just tää tyyppi mun naapurissa olis mulle se oikea?
Kunpa me voitais veittää enemmän aikaa keskenämme.. ihan vaan keskusteluun! Aluksi nyt ainakin, kattoo siitä sitten mihin suuntaan se lähtee kehittymään... ;>

Olipa siinä taas tekstiä.
Mut hei, tässä sitä mennään! Heihei <3