Lyhyesti sanottuna, oon yksin.
Mikään ei auta enää. Mikään ei voi enää pelastaa.
Pari viiltoa on tullut lisää. Niitä on mun kädessä nyt yhteensä viisitoista.
Löysin vihdoin tarpeeksi terävät sakset äitin ompelutarvikkeiden seasta.
Jeejee, laiha lohtu.
Sakset, neulat, veitset, yksinäisyys, kyyneleet, katkeruus, viha..
On siinä mulla ystäviä. Ainakaan ne ei jätä mua.

Mä oon menettänyt uskoni. Mä en usko enää mihinkään.
En jaksa uskoa enää parempaan huomiseen.
En jaksa elää enää, mutten pahemmin kuollakaan.
Oon jääny jumiin tänne yksinäisyyden valtakuntaan,
josta kukaan ei voi, saati sitten yritäkään pelastaa.
Koulussa kaikki ihmiset satuttaa jopa ihan tietämättään.
Tai tietoisesti, sillä ei oo merkitystä.
Varsinkin ne kaks jotka on jo melko pitkän aikaa vaan teeskennelly olevansa mun ystäviä. Teeskennelly..
Kunpa alkais jo kesäloma. En kestä enää niiden seuraa.
En jaksa elää teeskentelijöiden keskuudessa.
Teeskentelijöiden, jotka uskottelee olevansa kavereita, mutta kuitenkin puukottaa selkään.
Tahdon pois.

Itkeäkään en enää jaksa.
En jaksa mitään.
Ulkokuori alkaa sortua kun ollaan koulussa.
Noh.. ne ei huomaa siltikään, mikä vaan todistaa mun ajatukset niistä oikeiksi.
Mulla taitaa olla joku kirous.. "Et saa koskaan todellisia ystäviä"-kirous.
Kukaan ei tahdo kumminkaan olla mua ystävä. Ehkä se vika on sitten mussa..
Yritän silti muodostaa vielä jotain hymyn tapaista koulun loppuun saakka.
Ei kestä enää kauaa.

Jokaisella on tulevaisuus. Ei vaan ole varmaa millainen,
onko se hyvä vai huono?
Mun tulevaisuus on tuhoon tuomittu.